Nyt kaikki on hyvin. Kävimme teatterissa ja elokuvateatterissa katsomassa lyhytelokuvia otsikolla "Inspired by Nick Cave and Tom Waits" ja kävelimme paljon, yhtenä päivänä jopa 10 000 askelta Pacerin mukaan. Hän on hauskaa seuraa. Hän on opiskellut yliopistossa teatterin- ja draamantutkimusta, minä filosofiaa toisessa yliopistossa. Tampereella en voi nukkua hänen vieressään, sillä sänky on liian pieni. Helsingissä nukumme vierekkäin. Ellei hän saa kesään mennessä uutta asuntoa Tampereelta, hän muuttaa luokseni Helsinkiin.

Mutta mitä tapahtuu sitten, kun MS-tauti vammauttaa hänet enemmän? Vie liikuntakyvyn? Jos minun pitäisi tehdä jotain uhrauksia tämän eteen? Nythän me molemmat olemme eläkeläisiä ja siis meillä on aikaa. Minä toivon kirjoittamisesta jotain lisäansioita. Tällä hetkellä minä kestän vamman aiheuttamat jutut arkipäivään.

Hän katsoi silmieni värin. Tuli polvilleen oman sänkynsä viereen, jossa minä istuin. Hän tuli lähelle ja ääneen pohti, minkävärist silmät minulla on. On ehkä onni, että hän ei tiedä millainen ihminen minä olen. Minulla oli monta irtoruhdetta avioliiton jälkeen ennen häntä. Meillä ei ole seksiä. Ja tämä on seurustelusuhteista paras mitä minulla on ollut.