Muutama yö sitten tajusin säikähtää sitä, että mihin olen itseni TAAS pistänyt, kun miehen kunto joskus sitten heikkenee. Että miten ihmeessä pidän meistä molemmista huolen, kun hän invalidisoituu. Se oli iso säikähdys tuntemattoman edessä. Ensimmäinen aviomies oli turvapaikanhakija - eli miksi minä grilliyrittäjän tytär en osaa olla onnellinen tavallisen työtätekevän miehen rinnalla? 
Mies tietää teatterialasta, josta olin kiinnostunut. Ja hän tajuaa asioita mitä minä teen. Hän on sen 30 vuotta tehnyt teatteria, mistä minä osan vain opiskelin, en ollut edes ylioppilasteatterissa. Hän on ollut Tampereen Viita-akatemiassa ja joku sellainen olisi kai sopiva minullekin. Mutta minä alan pitämään kirjoittamisryhmää vertaisohjaajana. Ja sitten kun minusta kirjoitetaan (naisten)lehdissä, minä en kerro kaikkea. Se loppu on luettavissa täältä. Sillä niin on ollut ajatukseni kaikista pahimmilla hetkillä, että "minusta tulee jotakin". 

Arvatkaa mitä minä tein Vappuna 2020? Juttelin MUSTALAISEN kanssa. Puhelimessa, vessassa. Ja luimme hyvän iltarukouksen, joka oli sama meille molemmilla. Meillä ei ollut kotona maanantain paperilehteä, joten en voinut näyttää hänelle, että tämänniminen ihminen soitti minulle.